Vihreää, vihreää, vihreää!

 

Vihreää

 

Tämä maailma on niin kaunis ja vuodenaikojen vaihtelu mykistävän ihmeellinen! Vuosi on juuri sopiva aika, jotta ehtii unohtaa edellisen syksyn ja ruskan värit, kun tulee uusi syksy – ja talven, kevään, kesän – kun tulee uusi kesä ja joka puolella kuohuu ja kuhisee elämänvoima ja eheyttävä, parantava vihreä maisema! Tämä on ihme!

 

”Aamuauringon ensimmäiset säteet valaisevat ympärilläni aivan uuden maiseman: vihreät koivut ja niiden alla paksu, vihreä ruoho. Nuoren koivun oksalle on minua varten asteltu vihreä vaate, kevyt mekko kuin aamukaste. Joku tietää, että sydämeni tarvitsee vihreää väriä! Maa on vielä kasteesta kostea ja vahvat, vihreydestään kylläiset ruohonkorret taipuvat sivuun ja silloin näen polun! Polun pohja on sileäksi tallattu ja tiedän, että se polku on ollut siinä aina. Kukaan ei sitä löydä etsimällä, koska se aukeaa vain hänelle, jolle se halutaan avata. Muinaiset seuraavat askeleitani koivikon reunassa, vaikka ketään en siellä näe  – se on katsomattakin varmaa. Tämä polku on minulle annettu tänä aamuna, nyt.

Jokainen askel vei minua syvemmälle vihreään väriin ja hengitän vihreää ilmaa syvään, sisään ja ulos, ja tunnen, miten se koskettelee sydämeni haavoja ja arpia hellin, parantavin kosketuksin. Keskellä koivikkoa pysähdyn, sillä edessä on lähde. Kirkas, syvä lähde. Koivujen hehkuva vihreä ja salaperäistä valoa hohtavat valkoiset rungot heijastuvat lähteen peilikirkkaaseen veteen. Polvistun lähteen vierelle ja kumarrun nähdäkseni sen pohjaan – siellä pulppuaa ja ohut hiekka liikkuu kuin näkymättömien sormien liikuttelemana.

Juuri silloin lähteen kuvajaisesta näkyy vanha, hyvin vanha nainen. Hän on tullut äänettömästi lähteen toiselle puolelle. Hänellä on syvänvihreä vaate, hänen hiuksensa ovat harmaat ja pitkät ja niissä on naavaa ja havunneulasia. Kasvot ovat hyvin ryppyiset ja kauniit vanhan naisen kasvot. Hänessä on suopursujen ja pihkan ja suon tuoksu, vihreä tuoksu. Hengitän hänen tuoksuaan ja samalla tiedän, että hän on viisas nainen, hän on tietäjä ja Muinaisten sukua, aina metsissä elänyt ja yhtä metsän kanssa. Sanaakaan ei sanota ja kuitenkin kaikki asiat tulevat ymmärretyiksi.

Hän kuiskaa: ”Sydämessäsi on salpa ja minä osaan avata sen!”

Salpa aukeaa ja kuulen oman parahdukseni, joka kaikuu hetken koivikossa. Aivan helposti alan riisua kasvoiltani naamion toisensa jälkeen. Lasken ne eteeni maahan naisen nähdä ja puhaltaa pois: pelkojeni ja pettymysteni muovailemat naamiot, yksi toisensa jälkeen, kunnes kasvoni ovat aivan paljaat. Siinä minä olen: lapsena, pienenä tyttönä, haavoittuvana ja hauraana kuin säikkynyt lintu vapisen haurauttani ja hätääni. Nainen katsoo sydäntäni rakastavin katsein ja hänestä huokuu minuun lämpö ja syvä rauha. Nainen sanoo: ”Mikään ei voi erottaa sinua rakkaudesta! Sinä osaat antaa anteeksi.”

Nainen häipyy pois yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin, mutta hänen tuoksunsa ja valonsa ja rauhansa jää minuun ja istun lähteellä kauan. Tiedän, että tästä lähtien tiedän sen, mikä on tarpeen tietää ja se riittää minulle.

 

Aurinko on jo korkealla, kun riisun varovasti vihreän pukuni ja jätän sen ruohikkoon.”

Tämä on katkelma kirjastani Pyhä Yksinkertaisuus

Yksi kommentti artikkeliin ”Vihreää, vihreää, vihreää!

  1. Merely a smiling visitor here to share the adore , btw outstanding style. Audacity, more audacity and always audacity. by Georges Jacques Danton. gbegdefgccce

Jätä kommentti