Puumummo puhuu

 

Puumummo

 

Puumummo puhuu:

 

Minulla on ollut pitkä elämä, hyvin pitkä ja hyvä naisen elämä. Kasvoni ovat ryppyiset ja hiukseni harmaat, koska olen nähnyt lukemattomia auringonnousuja ja –laskuja, olen antanut myrskyjen repiä hiuksiani, lumen sataa oksilleni ja tuntenut länsituulen pehmeän ja rakastavan kosketuksen.

En ole käynyt vieraissa maissa, vaan olen pysynyt paikallani ja työntänyt juureni yhä syvemmälle maahan. Olen kasvanut hitaasti ja synnyttänyt vihreitä lehtiä joka kevät. Tuhat kertaa tuhat kuolemaa olen myös kokenut, kun lehteni ovat syystuulissa repeytyneet irti ja leijailleet maahan. Muuttuneet mullaksi ja uuden kevään ravinnoksi.

Ja vaikka minä kuolen, herään uudelleen henkiin ja elämäni jatkuu hedelmissäni: niitä voivat luokseni tulleet nauttia ja saada niistä ravintonsa. Siemenissäni jatkan elämääni uudelleen ja uudelleen.

Luokseni tulee joskus ihmislapsia ja heidän kanssaan jään usein puhelemaan pitkäksi aikaa. Vaikka kaarnani on paksu ja pintani karhea, vaistoan heidän surunsa ja salaisuutensa. Jos he jäävät lähelleni edes hetkeksi, vuodatan heihin voimaa sekä ylhäältä valosta että alhaalta, tummasta maasta. Annan heille jokaiselle voimani ja rakkauteni.

Monta kertaa elämässäni olen luullut loppuni tulleen, olen tuntenut voimieni huvenneen jonnekin. Juuri silloin, joka kerta, oksalleni on laskeutunut pieni lintu ja kuiskannut: ”Työnnä juuresi vielä syvemmälle maahan ja kohota oksasi vielä korkeammalle kohti valoa! Sinä selviät siitä, pieni puumummo!” Ja pian olen jälleen tuntenut auringon rakkauden ja maan rakkauden ja voimani ovat palanneet.

Tämä kruununi on kärsimyksen kruunu ja muistuttaa monien muidenkin kärsimyksestä. On niin paljon heitä, jotka eivät halua puhua kärsimyksestä, siitä, mitä tämä elämä meille ja meidän lapsillemme tekee.

Juuri kärsimyksen vuoksi minä annan oksiani varvuiksi kehtojen valmistamiseen, palasia kaarnastani lääkkeiksi kuumeeseen, vahvaa varttani kävelysauvoihin vanhuksille. Näillä silmilläni katson tätä maailmaa ja katseellani hyväilen jokaista ihmislasta ja jokaista eläintä. Hyväilen sadetta, multaa ja tulta, joka lopulta elämäni päätyttyä hajottaa minut tuhkaksi ilman neljän tuulen viedä.

 

TEKSTI: Helena Nuutinen

KUVA: Eyes as Big as Plates # Agnes II © Karoline Hjorth & Riitta Ikonen

Jätä kommentti