Puukuiskaaja ilmestyy keväällä 2021

Yli kaksi vuotta kestänyt kirjoitustyö on valmistunut: Puukuiskaaja-käsikirjoitus on parhaillaan taitettavana kustantamo Basam Booksin pöydällä. Sen jälkeen Puukuiskaaja saa kansikuvan ja pääsee painokoneeseen – kirja julkaistaan todennäköisesti maaliskuussa 2021.

Katkelma sivulta 98:

”Talvi alkaa sinä syksynä voimalla ja lunta tupruttaa monen viikon ajan aamusta iltaan, emmekä ehdi miettiä mitään muuta kuin selviytymistämme. Töitä oli aiemmin tehnyt kuusi kättä, nyt vain neljä haurasta, ja huomaan sen vaativan jatkuvaa ahkeruutta ja ponnistelua. Olen ylpeä, kun saamme kaiken tehtyä melkein ajallaan.

Myös kevään odottaminen tuntuu lohduttomalta: taukoamaton lumisade peittää yhä uudelleen alleen koko maiseman ja muodostaa korkeita kinoksia rakennusten ja puiden ympärille. Olen elänyt jo monta talvea, mutta nyt tuntuu vaikealta uskoa, että tämä määrä lunta ehtisi sulaa koko ensi kesänä – jos sellainen edes on tulossa!

Viimein sitten kuukausien kuluttua alkaa kevätaurinko paistaa, ja eräänä aamuna herätessäni tuvassa huomaan, että räystäältä tippuu vesi, aurinko lämmittää jo. Talvi oli tullut nopeasti, ja yhtä nopeasti tulee kevät. Auringon lisääntyvä lämpö saa lumikinokset pihassa hupenemaan huimaa vauhtia, kunnes lumi sulaa ensin puiden ympäriltä, sitten syntyy pälviä sinne tänne ja tiaiset aloittavat sirityksen pihapensaassa.

Eletään kasvavan kuun aikaa, ja minulla on vahva tunne siitä, että tämän kuunkierron aikana tapahtuu jotain hyvin tärkeää. Se on kihelmöivää jännitystä, samanlaista kuin pikkutyttönä keinussa.

Täydenkuun yönä en saa unta, ja heti valon lisäännyttyä astun tuvasta rappuselle keskelle valon kuohuntaa ja tuulesta huokuvaa lämpöä. Päätän kävellä metsään, omien puideni luokse, ja toivottaa kevään tervetulleeksi yhdessä niiden kanssa.

Metsän portilla ja polulla on vielä lunta ja polun pohja kiiltää jäisenä, mutta metsän tervehdykset lausuttuani jatkan helposti kohti pihlajien kehää. Holvikäytävässä on vielä paksusti lunta ja joudun kumartumaan päästäkseni perille. Kun oikaisen itseni, kihelmöivä riemu täyttää minut päästä varpaisiin. On pakko sulkea silmät hetkeksi, ja kun avaan ne, koko aukio kylpee valossa.

 

                              Täydenkuun valo voimistuu ja elää, liikahtelee ja taipuu taas, se antaa minun nähdä toiselle puolelle ja siellä soi, kuka        huilua soittaa, kuka noin kylmästi soittaa, pihlajapiirin takana helähtää tanssiinkutsu. Kuka kutsuu ja kenet, pilvet liukuvat sivuun eikä niitä enää ole, vain kuu suuri ja pyöreä, kaikkein suurin kylmä kuu, lumikuu tänä yönä, laskeutuu liian alas, se kuljettaa mukanaan soitinta, pistävistä jääkiteistä rakennettua soitinta ravistelee terävin liikkein.

                            Minun pitäisi tietää, mitä tapahtuu ja miksi, mutta en tiedä, mitään en tiedä, miksi oli aika kuolla.

                            Silloin kuulen tutun äänen ja käännyn katsomaan: äiti ja isä kävelevät käsi kädessä kohti pihlajapiiriä ja keskustelevat keskenään hiljaisella äänellä. He astuvat keskelle piiriä ja kääntyvät seisomaan juhlallisesti vastakkain, isä kumartaa äidille kevyesti, he hymyilevät toisilleen ja katsovat toisiaan hellästi.

                            Pihlajat kumartavat latvojaan heitä kohti ja on aika aloittaa, äiti ojentaa siron kätensä isälle ja isä vie äidin tanssiin, jollaista en ole koskaan nähnyt ja jollaista ei ole. Ja kuitenkin on, siinä he tanssivat ylimaallisen helinän tahdissa lumottua tanssiaan kevyesti, hauraasti ja silti vahvoina kuin elämä itse, vaikka jalat eivät kosketa maata ja valo siilautuu heidän lävitseen. Mesimarjani pulmuni pääskyni mun, paras aarteeni oot sinä mun, minä sun, mitä toivoisin minä muuta.

He lähestyvät minua ja levittävät käsivartensa ympärilleni pehmeämmin kuin uni, minä painaudun heitä vasten ja hengitän tätä hetkeä, kun he ovat tässä ja pitävät minua turvassa. Isä silittää poskeani ja äiti palmikoitani, isä pistää kätensä taskuuni ja katsoo minua leikkisästi, niin kuin hänellä oli tapana. Sitten hän nostaa sormen suunsa eteen, etten vain rikkoisi lumousta sanomalla jotain.

                            He tarttuvat toisiaan kädestä eivätkä käänny enää. Korkeat helähdykset saattelevat heidät pihlajapiirin toiselle puolelle ja sieltä minun silmiltäni näkymättömiin, heidän lapsuutensa metsiin, mataran ja kielon tuoksuun ja sinisten lintujen lauluun.”

 

……………………….

KIITOS!

Puukuiskaajan juuret ovat saaneet ravintonsa esiäitieni askelista, itkuvirsistä ja lauluista karjalaisissa metsissä, ja siksi kiitän mahdollisuudesta kirjoittaa itäisissä, rakkaissa tuulissa kahdessa kirjailijaresidenssissä:

Joensuun Kulttuuritoimi ja Koveron kirjailijaresidenssi Tuupovaarassa

Kiteen Kulttuuritoimi ja Sovintolan kirjailijaresidenssi Kesälahdella.

Jätä kommentti