Pettymyksen muisto

 

 

Tästä on vaikea päästä tästä yli, vaikea ymmärtää, mahdoton hyväksyä. Miten tällaista voi tehdä kenellekään? Olen pettynyt, raivoissani, vihainen. On helppo luopua sellaisesta, joka ei mitään merkitse. Sinun kanssasi on toisin. Tulit lähelle, kuuntelit, kannustit, lohdutit. Kosketit niin kuin ihminen toista koskettaa.

Sydämessäni on paha ja kipeä haava ja tuntuu mahdottomalta luottaa enää kehenkään ja mihinkään tämän jälkeen. Se sattuu ja pitäisi osata itkeä, itkeä. Itkeä niin, että kyynelissä voisi uida. Minua on satutettu kaikkein arimmalla alueella. Rakkauden alueella.

 

Esiäidit tulevat

 

Kävelen metsään ja annan sateen valua kasvoilleni, kaulalleni, käsivarsilleni. Ja silloin: metsiköstä alkaa kuulua hiljainen laulu, itkuvirren hyrinä, ikivanha sävelmä. Esiäitini, jo ammoin tuonilmaisiin siirtyneet ovat tulleet. He seisovat kuusten välissä niin kuin olisivat siinä aina seisseet. He tulevat kutsusta paikalle aina, kun naista on loukattu, sillä naisten suru on yhteinen.  He ovat pukeutuneet pitkiin hameisiin ja harmaat hiukset kauniiden ryppyisten kasvojen sivuilla ovat yhtä märät sateesta kuin minun kasvoni kyynelistä.

Ja silloin se tapahtuu: kuusenhavulla lyömme maata keskellämme niin kuin siinä makaisi väärintekijä. Ja hampaiden välistä sihisten luemme loitsusanoja, joita ei ole lupa toistaa. ”Nyt riittää, nyt riittää, nyt riittää!” on loitsun jälkeen yhteinen huutomme.” Tuollaista ei saa tehdä enää kenellekään. Ei kenellekään!”

Heistä useimmat ovat eläessään kantaneet lasta sydämensä alla, keinuttaneet pehmeästi monta lasta, ja ne lapset elävät heissä yhä: kaikki lapset elävät kaikkien äitien sydämen alla, myös minä ja minun lapseni.

 

Me naiset kannamme elämää

 

Naiset kantavat käsissään elämää: yhdellä on lasimaljassa pyhän lähteen vettä, toisella on palava soihtu ja siinä savuava suitsuke, kolmannella mustaa multaa ja siitä nousevia hentoja kasveja, neljännellä pitkä ja tuuhea kuusenoksa, jolla hän liikuttaa ilmoja ja tuulta.

Äidit, nämä naiset laulavat. Aluksi kuulen vain hiljaisen hyrinän, sitten ääni voimistuu ja yhteinen sävel kierii yli niityn ja vuotaa ylleni kuin parantava lääke. Se on ikivanha itkuvirsi, naisten yhteinen murhe silloin kun jotakin meistä on loukattu, naisten yhteinen voima silloin kun pettymys on vienyt joltakin voimat.

Me lähestymme toisiamme hitaasti, päättäväisin askelin ja tunnen heissä metsän ja mullan ja savun ja itätuulen tuoksun – he ottavat minut piirinsä sisään. Pieni tyttö, nainen, vanhus, kaikki naiseus minussa käpertyy aivan pieneksi ja nyyhkyttää lohduttomana. He itkevät ja silloin minäkin saan armon: itku tulee! Itkemme yhteistä ikävää, yhteistä toivoa, yhteistä pettymystä, yhteistä kipua siitä mitä tämä elämä meille tekee. Äänemme kohoaa korkeuksiin ja tavoittaa siellä hänet, joka sen kuulee.

 

Naiset siunaavat

 

Pääni päälle laskeutuvat kädet, ryppyiset, suonikkaat, paljon työtä tehneet kädet ja siunaavat minua. Minä rauhoitun niin kuin säikky eläin rauhoittuu paimenensa kosketuksesta ja siinä on hyvä, niin hyvä olla. Tunnen, kuinka naisten kautta virtaa minuun valoa, parantavaa pyhää voimaa, korkeimmasta rakkauden lähteestä. Silloin tiedän, että jaksan sen minkä haluan jaksaa, osaan sen minkä haluan osata, kestän tämän pettymyksen ja aikanaan myös unohdan sen.

Täytyn kiitollisuudesta ja nöyrästä kunnioituksesta näitä viisaita naisia kohtaan. He ovat kukin eläneet oman elämänsä, kohdanneet iloja ja suruja – myös samanlaisia kuin minä. Tunne on yhteinen ja vahvat käsivarret nostavat minut maasta. Tiedän, että tähän apuun voin aina luottaa.

Lasimaljasta juomme pyhän veden ja annamme sen virrata itseemme puhdistavana. Soihtutulen ja pyhän savun piirrämme suojaksi ympärillemme. Mustasta mullasta kohoavat kasvit jaamme ja istutamme rakkaimman puumme juurelle jatkamaan elämää, kuusenoksalla kumartaen tervehdimme kaikkia neljää ilmansuuntaa ja kutsumme niiden voiman viisaudeksemme.

 

 

Jätä kommentti