Opettajan äänenkäyttö

Puhutko liian nopeasti, liian paljon ja ilman taukoja? Nariseeko äänesi tai kuulostaako se puuduttavan yksitoikkoiselta? Onko Sinulla kaavamainen sävelkulku? Miten kauan jaksaisit itse kuunnella omaa ääntäsi?

Ääni syntyy hiljaisuudesta



Opettaja puhuu –  tilanne luokkahuoneissa ei ole juurikaan muuttunut viime vuosikymmeninä: opettaja on eniten äänessä.

Olen istunut elämäni aikana niin monissa kokouksissa ja osallistunut niin moniin koulutus- ja kehittämispäiviin, että voin sanoa:

Kuunteleminen on kovaa työtä!

Ihailen oppijoita, jotka jaksavat istua tuoleissaan tunnista ja päivästä ja viikosta ja kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Ja kuunnella erilaisten opettajien ääntä ja opetustyylejä – enemmän tai vähemmän kiltisti. Minusta ei olisi siihen.

Opetustilanteessa kuuntelijan tulisi:

–         kuunnella opettajan puhetta häiritsemättä – riippumatta siitä, miten puuduttavalla tavalla opettaja puhuu

–         mukautua kunkin opettajan puhe- ja opetustapaan – olkoon se millainen tahansa

Opettajan äänenkäyttö luo opetustilanteen tunnelman, ”sisustaa” tilanteen

Ääni on monipuolisen lihastoiminnan tulos ja siihen vaikuttavat lukemattomat herkät tekijät: ihmisen ikä, sukupuoli, ruumiinrakenne, fyysinen kunto, mieliala, vireystila, viestintätilanne – ja myös koulutus, ympäröivä kulttuuri ja murretausta. Ääni on toisaalta synnynnäinen osa ihmistä ja toisaalta vuosien kuluessa muodostunut äänentuottotapa: jokaisella on omanlaisensa ääni, josta hänet voi tunnistaa. Ääni on ”käyntikortti” ja muistamme monet ihmiset – esimerkiksi entiset opettajamme – juuri äänen perusteella.

Toisaalta ääni on tietoinen ilmaisuväline, jota voi kehittää ja muuttaa. Äänellä voi korostaa, painottaa, havainnollistaa, luoda tunnelmaa ja mielikuvia. Ilmeikäs, herkästi muuntuva ääni on puhetyöläisen tärkeä työkalu, josta tulisi pitää hyvää huolta ja jota tulisi huoltaa niin kuin muitakin työkaluja huolletaan. Valitettavasti vain näin ei ole: ääni koetaan usein jotenkin itsestäänselvyytenä, jonka arvon huomaa vasta, kun se väsyy tai sairastuu.

Äänen osatekijöitä ovat äänen voimakkuus, puhenopeus, tauotus, säveltaso, sävelkulku sekä äänen väri, laatu ja sävy.

Opettajan äänen voimakkuuden tulisi olla sopiva huoneen kokoon ja kuulijoiden määrään nähden: jokaisen tulisi kuulla se helposti. Usein kuitenkin saa kuulla oppijoiden toivovan opettajilta sekä kuuluvampaa ääntä ja varsinkin äänen voimakkuuden vaihtelua. Varmasti myös kova, kalsea ääni on raskasta kuunneltavaa ja kuka tahansa väsyy kuuntelemaan tasapaksua, vaihtelematonta ääntä!

Puhenopeus ja tauotus vaikuttavat siihen, jääkö kuulijalle aikaa ajatella kuulemaansa. On paljon opettajia, joiden puhe on aivan liian nopeaa ja tauotonta. Kun tähän yhdistyy tekniikan mahdollistama havainnollistaminen, piirtoheittimen tai power point –laitteen tehokas käyttö, ei oppijalle jää aikaa edes ajatella, saati ymmärtää kuulemaansa tai kehitellä sitä eteenpäin. Kuitenkin arvokkainta kuuntelijalle ovat sopivat tauot, jolloin on aikaa yhdistellä kuulemaansa aiempiin kokemuksiinsa ja ajatella käsiteltävän asian merkitystä itselle.

Äänen säveltaso on jokaisella yksilöllinen ja se liittyy läheisesti äänen fysiologiseen tuottamiseen: useimpien ihmisten mielestä matalahko ääni on miellyttävämpi kuunnella kuin kovin korkea ja varsinkaan kimeä. Opettaja käyttää ääntään useita tunteja päivässä, usein meluisassa ja levottomassa ilmapiirissä – ei ole ihme, jos psyykkinen paine muuttuu fyysiseksi lihasjännitykseksi ja kiristää äänenkin kireäksi. Jos siihen yhdistyy vielä kaavamainen sävelkulku, ei tulos ole kovin houkutteleva kuuntelijalle.

Äänen väristä syntyy tummuuden tai heleyden vaikutelma. Äänen laatu taas on läheisesti yhteydessä äänen tuottamisen kolmeen vaiheeseen: keuhkoissa ilmanpaineen tuottamiseen, äänihuulten toimintaan kurkunpäässä sekä artikulointiin ja resonointiin.

Hengitys on äänenkäytön perusta, joka tuottaa ääntämiseen tarvittavan uloshengitysilman parhaimmillaan huomaamattomasti, kuulumattomasti ja luontevasti.

Äänihuulet ovat sekä pienen kokonsa että myös käyttäjänsä äänenkäyttötapojen takia usein äänen ”heikoin lenkki”. Varmaan jokainen meistä on joutunut kuuntelemaan narisevaa tai kuiskautuvaa ääntä. Miten kauan jaksoit kuunnella?

Artikuloimme ulosvirtaavan ilman äänteiksi huulia, kieltä ja pehmeää kitalakea käyttäen sekä resonoimme sen pään ja ylävartalon onteloissa kuuluvaksi. Miellyttävästi artikuloitu puhe on selkeää ja helposti ymmärrettävää – mutta varmasti jokainen muistaa omilta kouluajoiltaan opettajien omalaatuisia artikulointitapoja, jotka olivat yleisen hupailun aiheina – kukaan tuskin välitti opettajasta sen vertaa, että olisi ilmaissut hänelle jatkuvasti häiritsevän velton tai ylikorostetun, honottavan tai nasaalisen puhetavan. Ja niin sama kiusallinen tapa jatkui vuodesta toiseen.

Äänen sävy on kaikkein herkin äänen ilmaisutavoista, koska se on kaikkein läheisimmin yhteydessä puhujan tunteisiin. Äänen sävystä kuuluu yhtä hyvin pelko, epäilys, toivo, viha kuin ilokin. Ja kiinnostus esitettävänä olevaan asiaan.

Kultainen neuvo: kiinnostu itse ja anna sen kuulua ja näkyä!

Äänen ilmaisukeinojen vaihtelu ei tietenkään saa olla itsetarkoitus, ”päälleliimattu” keino, jossa opettaja vaihtelee ääntään vain vaihdellakseen ääntään. Ääni on sanatonta viestintää, joka heijastaa opettajan tunteita ja ajatuksia.

Tärkeä ja erinomainen apu on oma kiinnostus opetettavaan asiaan: kun pidät jotakin asiaa kiinnostavana ja tärkeänä, puhut siitä kiinnostuneesti ja kiinnostavasti. Ja – aivan itsestään se kiinnostus kuuluu Sinun äänestäsi ja näkyy myös olemuksessasi, ilmeissäsi, katseissasi, liikkeissäsi.

Mitä kuulija uskoo – ja mitä ei?

Tärkeäksi ja vakavaksi sanattoman viestinnän – myös äänenkäytön – tekee se, että ihminen uskoo sanatonta viestintää välittömämmin ja vilpittömämmin kuin sanallista viestintää. Ja jos sanallinen ja sanaton viestintä ovat keskenään ristiriidassa, kuulija siirtyy hetkeäkään harkitsematta sanattoman viestinnän puolelle: jokainen meistä esimerkiksi uskoo enemmän iloista kasvojenilmettä ja tulkitsee vahingoniloksi samanaikaisen sanallisen viestin: ”Voi miten ikävää, olen pahoillani sinun puolestasi!”  Sanaton viestintä on vaikeammin väärennettävissä ja kertoo aidommin ihmisen todellisista ajatuksista kuin helposti lausuttavat sanat.

Tärkein on hiljaisuus

Ja sitten se kaikkein tärkein: hiljaisuus. Kaikkien sanojen ja kaiken sanattoman viestinnänkin takana on hiljaisuus, se rauhallinen tila, josta kaikki saa alkunsa ja johon kaikki päättyy. Hiljaisuuden tila. Syvimmältään kaikki asiat tässä maailmassa ja ihmisen elämässä ovat hiljaisuuden asioita. Niihin toki liittyy puhetta ja sanoja, mutta syvimmällä on hiljaisuus. Ihmisen sisäisestä hiljaisuudesta kumpuava elämä, teot ja sanat, kieli.  Hiljaisuus on hauras alue, ihmisen arka sisin, jota ei voi opettaa, jota ei voi ottaa pois eikä antaa kenellekään. Se on.

Opettajan tehtävänä on saatella oppilaansa ymmärtämään opittavien asioiden merkitys. Ja sen opettaja tekee omalla sanattomalla viestinnällään, joista tärkein lähtökohta on oma kiinnostus ja arvostus käsiteltäviin asioihin – ja se kuuluu äänestä!

Tämä teksti on julkaistu Opettaja-lehdessä 8.8.2008

Jätä kommentti