Nyt minä palaan takaisin

 

helena-valamossa

 

Olen kulkenut pimeän läpi ankarien syöpähoitojen myötä, pitkän tien pimeän läpi. Ne ovat nyt ohi ja olen siitä kiitollinen.

Hiljaiset maisemat olivat minulle jo ennestään tutut: luopumisen ja nöyryyden tummat sävyt olivat reunustaneet kulkuani aikaisemminkin. Mutta tämä oli uutta. Valo taipui aivan uudella tavalla ja vähitellen päivien, viikkojen ja kuukausien aikana aloin nähdä uudelleen.

Maisema on tuttu mutta silti aivan uusi.

Kaikki turha jää pois ja jäljelle jää vain se, mikä on kestävää ja ikuista. Sieluni sammumaton kaipaus nähdä Valo ja jakaa sitä ympärilleni.

Tässä seison nyt. Jalat ovat heikot, käteni vapisevat, sydämeni läpättää haurauttaan, mutta lähden liikkeelle. Aivan noin freesi kuin kuvassa en ole vielä, mutta kohta… hiuksetkin ovat jo parin millin pituiset!

Jätä kommentti