Näin minusta tuli ortodoksi

Matkalla henkiselle tielle


Eräänä sunnuntaina


Tähän tärkeään ratkaisuun päätymisessä merkitsi paljon eräs jumalanpalvelus Jyväskylän ortodoksikirkossa joskus 1980- ja 90-lukujen taitteessa. Elin vaikeaa vaihetta elämässäni ja muistan tulleeni kirkkoon hyvin väsyneenä ja myöhässä.

Siunattuani itseni ovensuussa ristinmerkillä kohotin katseeni ja kuulin – kerubiveisun:”Nyt me salaisesti kuvaamme kerubeja, ja eläväksitekevälle Kolminaisuudelle pyhintä virttä veisaamme…” Tuona sunnuntaina kuorossa oli paljon tummaäänisiä mieslaulajia ja se hetki pysäytti minut. Miehet laulavat siitä, miten he kuvaavat salaisesti enkeleitä!!!

Toinen minua syvästi puhutellut seikka oli ryhdikkään, komean kirkonpalvelijan tapa lähestyä ikoneita ja sammutella kynttilöitä. Hän oli entinen sotilashenkilö ja ryhti ja kävelytyyli olivat varmaan sieltäkin peräisin – mutta se herkkä ja nöyrä tapa, jolla hän lähestyi ikoneja, teki ristinmerkin ja kumartui suutelemaan pyhää kuvaa; se teki minuun syvän vaikutuksen. Nämä kaksi, sinänsä pientä asiaa jäivät mieleeni ja puhuttelivat minua lähtemättömällä tavalla.

Kriisi pysäytti

Kuuluin luterilaiseen kirkkoon ja minulla oli vahva luterilainen tausta perheessäni. Elämä sujui niin kuin se meillä useimmilla sujuu: työtä ja tekemistä riittää arjen askareissa ja touhuissa. Uskolla ja jumalanpalveluksilla oli silti tärkeä osa elämässäni.

Kunnes elämäkriisi pysäytti. Samaan vaiheeseen sijoittui oman henkisen kutsumuksen syventyminen ja muuttuminen: olin aivan nuoresta asti ollut kiinnostunut suomalaisesta kansanperinteestä, kansantarinoista, myyteistä, kansanrunoista, itkuvirsistä. Ymmärsin, että minulle on annettu lahja: kaivaa esiin vanhaa valoa, kansanperinteeseen tallennettua esivanhempiemme viisautta.

Henkinen maailma avautui

Valmistelin alussa mainitsemanani aikana erästä kansanrunoihin pohjautuvaa esitystä ja tajusin siinä yhtäkkiä, että kansanrunojen takaa aukeaa esiäitieni maailma aivan uudella tavalla! Kun ei lääkäreitä eikä lääkkeitä silloin ollut, parannettiin yrteillä ja sanan mahdilla, henkisillä kyvyillä. Mitä olivat nämä henkiset kyvyt? Millaisessa mielenmaisemassa ovat voineet syntyä ja säilyä ne tavattoman laajat ja herkät runoelmat,  koskettavat itkuvirret, salaperäiset myytit ja tarinat?

Tajusin yhden elämässäni tärkeäksi tulleen asian: tämän näkyvän maailman rinnalla ja takana on näkymätön, henkinen maailma! Salaisuuksien maailma. Ja sitä salaisuutta tahdoin lähteä tavoittelemaan, vaikka tiesin, etten ikinä pääsisi perille. En kyllä haluaisikaan, koska matkallaolo kohti salaisuutta on aina kiehtova matka. Järjellä voi selittää vain pienen osan ilmiöistä, mutta salaisuuksien ihmettelemisessä riittää polkua loputtomiin. Ja sillä polulla saa myös lahjoja niin kuin minullekin on tapahtunut.

Useimpien ihmisten elämälle näyttää nuorella iällä olevan olennaista järjen arvostus: asiat ovat totta vain, jos niitä voi koskettaa ja jos ne voidaan tieteellisesti todistaa. Tätä suhtautumistapaa tuki  yleinen yhteiskunnassa vallinnut asenne 1990-luvulle asti. Tällainen rationaalinen ajattelutapa oli ominainen myös suhteessa uskoon ja luterilaiseen kirkkoon – niin oli minullakin.

Kuitenkin maailma on sekä näkyvä, aineellinen että näkymätön, henkinen maailma. Tämän löydön useimmat meistä tekevät, kun jokin paha kriisi elämässä tai vain yksinkertaisesti iän lisääntyminen saa pysähtymään. Elämän rajallisuuden tajuaminen avaa silmät henkiseen maailmaan ja omaan henkiseen sisimpään ja herättää tarpeen tehdä uusi sopimus elämän kanssa. Siinä vaiheessa huomasin olevani henkisesti ja myös hengellisesti valtavan nälkäinen ja aloin etsiä vastausta hiljaisiin kysymyksiin, jotka nousivat omasta sisimmästäni.

Aukeni uusi polku elämässäni ja halusin tutkia ja opiskella henkiseen maailmaan liittyviä asioita. Kannoin kasseittain kirjastosta kirjoja ja luin kansanparannuksesta, alkuperäiskansojen uskonnoista, parapsykologiasta, mystiikasta, esoteerisesta tiedosta. Samalla aloin viihtyä yhä enemmän ortodoksikirkon palveluksissa rukoilemassa ja pyytämässä ohjausta omalle henkiselle polulleni. Minua riemastutti se tieto – ja riemastuttaa yhä edelleen – että ortodoksinen usko avautuu hienovireisellä tavalla juuri salaisuuksien suuntaan. Että ihmeitä tapahtuu meidänkin aikanamme ja ne ovat yhtä paljon totta kuin apostolien ja ikoneissa kuvattujen pyhien elämässä. Minunkin elämässäni. Sen ymmärtäminen on minulle aarre, jota pitelen käsissäni nöyrin ja kiitollisin mielin.

Tunnen itseni vanhetessani yhä enemmän mystikoksi, varpaankynsiä myöten, henkisesti suuntautuneeksi ihmiseksi. Naiseksi, jolla on oma tiensä kohti Jumalan valoa ja oma kutsumuksensa jakaa sitä valoa ympärilleen. Siihen kutsumukseen kuului oman yrityksen perustaminen 1997. Ja tämän henkisen tien kulkijana halusin liittyä ortodoksikirkkoon 1990-luvun puolivälissä. Se oli hyvä päätös. Tiedän, että ortodoksikirkko on – niin kuin muutkin kirkot – ihmisten kirkko ja ihmisen tavoin vajavainen. Mutta minulle on tärkeintä, että voin siinä joukossa katsella Jumalan kirkasta valoa ja pyrkiä sitä kohti vilpittömin ja kiitollisin mielin.

Jumalanpalvelus hoitaa

Jumalanpalvelukset ovat minulle suuri ilon aihe ortodoksikirkossa. Nautin palveluksissa seisomisesta, matkalla olemisen tunteesta ja ristinmerkkien tekemisestä. Pääsen silloin sisälle rukoukseen. Toinen tärkeä seikka rukouksissa on toisto: kuinkahan monta kertaa tavallisessakin liturgiassa aloitetaan:”Taas ja taaskin me yhdessä rukoilemme Herraa…” Toisto mahdollistaa sen, että karkaileva mieli ainakin joskus on rukoilemassa sitä mitä kulloinkin pyydetään.

Kuoron kaunis, rauhallinen laulu avaa mieltä ja rauhoittaa ja johdattaa sisälle rukoukseen. Ikonien katseleminen ja niiden ääressä rukoileminen antavat silmille ruokaa. Tuohusten ja suitsukkeiden makea tuoksu kohottavat mieltä yhä ylemmäs. Ehtoollisviinin jalo maku lohduttaa raskasta mieltä. Jumalanpalvelus puhuttelee kaikkia aisteja hienolla tavalla ja vakuuttaa meitä Jumalan runsaasta rakkaudesta meitä kohtaan. Me saamme olla Jumalan palveltavina kaikkien aistiemme välityksellä.

Rippi on mahdollisuus

Toimiva rippikäytäntö on myös yksi aarre, josta voi päästä osalliseksi. Meille ihmisille on hyvin ominaista se, että pysyttelemme menneissä asioissa, emme pysty antamaan anteeksi toiselle emmekä itsellemme. Tähän aikaan ei vain tunnu kuuluvan se ajatus, että tarvitsisi nöyrtyä ja tunnustaa tehneensä väärin. Ja niin me kuljetamme mukanamme suunnatonta syntisäkkiä, jonka alle uuvumme helposti.

Kun tunnustaa lähellä seisovalle ihmiselle, omalle rippi-isälle rikkomuksensa, asia saa konkreettisen muodon ja painavan taakan laskeminen pois tuntuu todella lahjalta! Yhteiseen ehtoolliseen osallistuminen synnintunnustuksen jälkeen on aina eheyttävä ja puhdistava tapahtuma, jonka jälkeen askel on paljon kevyempi. Ja vielä yksi tärkeä asia, jota minun on myös pitänyt oikein opetella: tämän jälkeen niitä tunnustettuja pahoja ei enää tarvitse eikä saa muistella; ne ovat poissa ja sillä hyvä!

Elämä jatkuu

Mummoni oli ortodoksi Vienan Karjalasta ja hänen verenperintönään uskon saaneeni tämän rakkauden kansanperinteeseen. Kannan mummoni kaunista, isoa hopearistiä kaulassani ja se on tärkein esineeni. Iloitsen myös siitä, että voin kirkossani vainajien muistelupöydän ääressä rukoilla mummoni ja monien muiden tuonilmaisiin siirtyneiden läheisteni puolesta. Näin he ovat edelleen läsnä elämässäni.

Ortodoksisuuden kautta olen yhteydessä pyhään, pyhään alueeseen itsessäni ja elämässäni. Tämä pyhä yksinkertaisuus tasapainottaa mieleni ja ruumiini ja sen avulla löydän oman keskiöni. Sen avulla voin itse valita, miten suhtaudun elämässä eteeni tuleviin moninaisiin asioihin. Tämä pyhä on minulle koskematon, sisäisen hiljaisuuden alue, jolla kaikki tärkeä on ja tapahtuu. Siinä on täydellinen lepo. Pyhän tunne nousee kaiken yläpuolelle, kohti tavoittamatonta ja kuvaamatonta, toiselle puolelle.

Helena Nuutinen

FM, Logonomi

Lehtori

Tämä artikkeli julkaistaan keväällä 2010 ilmestyvässä samannimisessä kirjassa.


3 kommenttia artikkeliin ”Näin minusta tuli ortodoksi

  1. Hei Helena!
    Kiitos.
    Tämä on juuri sitä mitä halusin kuullakin.
    Todella hyvä kirjoitus. Toi paljon mieleen omia kokemuksia ja tuntoja joita en ole saanut sanoiksi muodostettua.
    Ja vielä: Todella hyvät ja mielenkiintoiset sivut.

    Oikein hyvää kevään jatkoa Sinulle.

  2. 1 Joh 4:
    2 Tästä te tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristukseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta;
    3 ja yksikään henki, joka ei tunnusta Jeesusta, ei ole Jumalasta; se on antikristuksen henki, jonka olette kuulleet olevan tulossa, ja se on jo nyt maailmassa.

    Rukoilen totuuden hengessä Jeesuksen Kristuksen nimessä puolestasi. Tulkoon elämääsi Totuus, Isän rauha ja Ilo.

Jätä kommentti