Metsänpeitossa

 

 

Lähdemme liikkeelle

 

Astelemme hitaasti metsätietä, nämä naiset ja minä. Minä kuljen edellä ja rummutan sydämen tahtiin. Rummun reunoihin on piirretty ikivanhat riimumerkit ja eniten siellä puhuttelee juuri nyt Berkana, uuden vaiheen aloittamisen ja luovuuden riimu. Nämä naiset haluavat saada voimaa ja monet etsivät uutta suuntaa elämäänsä.  He ovat pukeutuneet metsäkaapuihin: kasvot vilahtelevat hupun reunaan kiinnitettyjen hapsujen takaa hauskasti. Minullakin on ylläni maanvärinen puku.

 

Tunnen syvää kiitollisuutta ja nöyryyttä tässä hetkessä: että saan tehdä tätä, että mukanani ovat juuri nämä naiset, että on juuri tämä hetki, tämä metsä, tämä tie jota kulkea. Tien vasemmalla puolella on vahva kuusikko, puiden alla ei näy juurikaan kasvillisuutta, niin lähekkäin kuuset vartioivat omaa rauhaansa. Oikealla puolella kohoavat koivut ja pajupensaat ja niiden takana kuulen puron hiljaa solisevan. Kauempana tie johtaa loivaa rinnettä ylöspäin ja vielä vähän matkan päässä kohoaa jyrkkä kallio. Sen päälle olemme menossa. Me jokainen katsomme ja näemme tarkasti ja kuuntelemme herkällä korvalla.

 

Tähän matkaan on valmistauduttu kauan: olemme tavanneet useita kertoja ja tehneet yhteistä henkistä matkaa. Olemme tutustuneet, hiljentyneet, kuunnelleet, meditoineet, rukoilleet, paastonneet, jotta voisimme pysähtyä ja nähdä. Nähdä sen, mitä kuuluu omaan elämään juuri nyt ja myös, mistä voi olla kiitollinen säilyttääkseen sen ja mitä haluaisi muuttaa, mistä täytyy luopua.

 

Me kaikki haluamme tehdä uuden sopimuksen oman elämämme kanssa. Haluamme tehdä sen uuden sopimuksen yhdessä toisten naisten kanssa ja turvata toisiimme. Jokainen meistä tietää, että yhdessä olemme enemmän ja voimme tukea toisiamme naisina uuden vaiheen haparoivilla ensiaskelilla.

 

Metsän Pyhä raja

 

Rinteen puolivälissä maisema muuttuu:  siihen on kaatunut puu, paksu vanha petäjä. Sen toisella puolella on kaksi pihlajaa molemmin puolin polkua. Metsän Raja. Tästä sisään astuttuamme kaikki on toisin. Ikivanha naisen tieto meissä jokaisessa sen tietää ja se on sanomattakin selvää: Metsä ottaa syliinsä meistä jokaisen erikseen ja meidät kaikki yhdessä astuttuamme tuon Metsän Rajan yli ja pihlajien välistä. Menemme pyhän alueelle. Olemme valmiit tekemään sen.

 

On jännittävää ylittää vanhan petäjän runko ja saapua toiselle puolelle.  Laskeudumme lepäämään sammalikkoon  pienelle aukiolle ja rauhoitumme jännityksestämme. Suljemme silmät ja hengitämme tuulen ja kanervan tuoksua. Ja meille käy niin kuin Rajan ylittäneelle voi käydä: metsä peittää meidät, pääsemme metsänpeittoon!  Arki häipyy kauas kauas taakse, ulottumattomiin, eikä ajatus sitä enää edes yritä tavoitella.

 

Äiti Maa ottaa syliinsä maan äidit

 

Ympärillämme suuret puut huokuvat voimaa ja varmuutta jokaiseen meistä ja samassa muuttuu myös valo: värit kirkastuvat niin kuin sumuverho vedettäisiin silmiemme edestä, jokaisen linnun laulu tavoittaa sydämemme ja koskettaa sitä parantaen. Metsä on äitimme, Äiti Maa, joka ottaa hellästi syliinsä meidät, maan äidit. Jokainen meistä tietää, että näin on ollut aikojen alusta asti; esiäitimmekin ovat tulleet metsään hakemaan ja saamaan lohdutusta ja voimaa. Hekin ovat astuneet pyhän Rajan yli. Ja metsä on niin halutessaan peittänyt heidätkin metsänpeittoon ja näyttänyt elämänpolun uudessa valossa, puhdistanut mielen mustuuden  neljässä tuulessa.

 

Puiden välistä alas virtaava valo on aina hyväksynyt jokaisen meistä  ja vuodattanut kultaisen rakkauden virran ja ikuisen viisautensa meihin. Pyhittänyt meidät.

 

Kipukivi ja itkuliina

 

Asetumme piiriin suuren kannon viereen ja annan jokaiselle kiven. Kehotan ajattelemaan sen kipu- ja surukivenä. Pettymykset ja pahat mielet siirtyvät pieneen, veden pyöreäksi muovaamaan kiveen. Hitaasti, hyvin hitaasti poimin maasta valkean pienen liinan kootakseni siihen jokaisen kivut ja huolet ja sanon:

 

”Kivutar, kipujen vaimo

käyskelee kipuja keräten

ympäri kipumäkeä

vaivavakkanen käessä

kipukääre kainalossa

kipuja keräelevi

kivuttaren kukkarohon

vammattaren vaattehesen.

Anna tänne kipujasi, anna tänne vaivojasi, anna tänne huoliasi!”

 

 

Kipuliinan kanssa kierrän jokaisen luona ja pyydän koskettamaan omalla kivellä liinaan. Siirtämään siihen kivut, vaivat ja huolet. Sen jälkeen polvistun maahan, asetan kipuliinan poskeani vasten ja itken itkuvirren:

 

 

”Kuuluuthan ne kumiaiset kelloset

avahuuthan taivaan rantaset

ei avahu miun armottomat mielalaset.

 

La mie vierettelen kipusia viesteysiä

tälle ilmaisellen valkiaiselle

tuuluttelen tulenpalavaisii tuskiain

nii tukehtuut miun tulenpalavaiset tuskasein.

 

Miun syänalaseni on niin kylmän kipiäinen

la mie tässä maailmaisessa

kaikki tuskat tunnettelen

kaikki kipiäiset kipusetki kannattelen.

 

A sie et vaan kuule kummaks miun kuikuttamistani kurjaleinekkään

ku ei ennää mahu miun maksoihini matalat mielalaset

ei syvähy miun syvämeheni suuret surut suuret tuskasein.

 

Tulin tuskii tuuluttammaa, tusakas

ommii kurjii päivii, kurjin kyynelikäs

onnettomii päivii, mie onnetoin

näitä kipusiani, kovia kipukivisiäni.

 

Oi sie miun ihana maammoseni

oi sie miun kallis kantajaiseni

oi sie miun ihana imettelijäiseni

oi sie miun lempiä liekuttelijaiseni

kui sie miut jällee sytämmelleis panisit

ku mie viel saisin maata siun maksoissas

siun valgehilla vaattehilla vakaella

liekutella lempehissä liepehissäis

vallan vaalijaiseni

pitelisit miuta polvellais

ilman kipuloita kiintehiä

ei ois tuskaa eikä surruu!

 

Neitsyt Maaria emonen,

rakas äiti armollinen!

Tule tänne, tarvitahan

apuasi huuetahan

tule ihmisten sekahan

ahavassa, autereessa

pilvessä, sumun sisässä

tekemähän terveyttä

rauhoa rakentamahan!”

 

Kun on surun aika, silloin on syytä surra. Kun on itkun aika, silloin on syytä itkeä. Sitten tulee aika, jolloin haluaa päästä eteenpäin surusta ja silloin on sen aika. Surukivi laitetaan siihen käteen, jolla ei kirjoiteta ja sitten kirjoittavalla kädellä jokainen kirjoittaa tai piirtää kivensä pohjaan sen keinon tai ne keinot, joilla pääsee surustaan eteenpäin sitten, kun on sen aika.

 

Kivi on kova. Niin on surukin. Pyydän ottamaan maasta jonkin pehmeän, esim. sammalta, mustikanvarpuja, muutaman lehden ja asettamaan maahan vierekkäin itkupaikan ympärille surukiven ja sen pehmeän, lohduttajan, joka lohduttaa surukiveä. Nämä kaksi hoitavat siinä toinen toistaan niin kuin mekin hoidamme toisiamme. Surut jäävät metsän syliin.

 

Voimapaikka

 

Puut kuuntelevat meitä ja kutsuvat luokseen. Etsimme puun lähellä olevan voimapaikan, paikan, jossa on erityisen hyvä olla ja jossa metsän pyhä voima tavoittaa istujan. Valitsemme jokainen oman puun, jonka viereen asetumme keskustelemaan ja kuuntelemaan. Miten olet voinut, miten viime talvi sujui, mitä haluat sanoa minulle ja meille kaikille? Mitä neuvot minulle tässä minun ongelmassani? Ja puut puhuvat. Puukuiskaajille ne puhuvat.

 

Jokainen valitsee parin ja vie hänet voimapaikkaansa. Miksi juuri tämä paikka? Miten tämä vaikuttaa minuun? Mitä puu kuiskasi minulle, mitä minä sille?

 

Repussa mukana kulkeneeseen vihkoon, voimavihkoon kirjoitamme rahisevalla lyijykynällä tämänhetkisen elämämme pääkohdat: missä olen nyt, miksi olen nyt täällä, mihin suuntaan lähden tästä kulkemaan, mihin haluan päästä?

 

Kävelemme yhdessä polkua pitkin eteenpäin, kunnes edessä näkyy polun mutka: pienen pihlajan kohdalla polku kaartuu vasemmalle kohti suurta kiveä. Käymme jokainen läpi niitä asioita, jotka haluamme jättää taakse. Pihlajan kohdalla pysähdymme ja käännymme hetkeksi katsomaan taaksepäin. Sen yhden kerran! Jätämme jäähyväiset menneelle, sillä nyt on aika jatkaa matkaa. Sen jälkeen jokainen askel vie kohti uutta ja aivan vaistomaisesti askelten tahti kiihtyy ja puolijuoksua kiirehdimme pienen mäen laelle nähdäksemme uuden maiseman, joka sieltä avautuu.

 

Elämäpolun risteys ja uusi sopimus elämän kanssa

 

Sinne harmaan kallion pinnalle rakennamme jokainen oman elämänpolun ja ne uudet asiat, jotka haluamme siihen mukaan, joita haluamme rakastaa, jotka pidämme pyhinä.  Kävyt, oksankäppyrät, neulaset, kuivunut ruoho muuttuvat toiveiksi, rukouksiksi, unelmiksi, päätöksiksi, uhkakuviksi, tähdenlennoiksi, sudenkuopiksi, suunnitelmiksi. Jokaisella meillä on siinä Äiti Maan iholla, kallion pinnalla oma polkumme, oma tarinamme. Jokaisella kaarnanpalasella ja kivellä on sillä polulla oma tarinansa, ainutkertainen ja pyhä suunnitelma toteuttaa elämä aivan omanlaisenaan.

 

Elää juuri sitä elämää, jota varten jokainen meistä on tänne tullut.

 

Toistemme tarinoita kuunnellessamme on helppo ymmärtää, miten äärettömän tärkeää on tarkistaa elämän suunta. Miten paljon voimaa saamme siitä, että kuulemme toistemme tarinat. Vaikka ne eroavat toisistaan, perussointi on kaikissa sama: me haluamme toteuttaa oman tehtävämme, me haluamme rakastaa ja olla rakastettuja, me haluamme kunnioittaa elämää, omien lastemme ja koko maapallon elämää.

 

Vanha Nainen neuvoo

 

Astelemme rinnettä alas pieneen metsikköön ja löydämme sen keskeltä lähteen, tumman ja syvän lähteen. Jokainen vuorollaan kumartuu lähteen ylle ja näkee kuvansa veden peilistä ennen kuin työntää lämpimät kätensä kirkkaaseen veteen, muodostaa käsistä kupin ja juo kristallinkirkasta raikasta vettä. Asetumme makuulle lähteen ympärille ja alan rummuttaa. Aluksi aivan hiljaa ja sydämen tahdissa, sitten tahti hidastuu ja loppuu kokonaan. Aikaa kuluu, auringonvalo siivilöityy uudesta paikasta ja yksi toisensa jälkeen palaamme takaisin.

 

Kerromme ja kuuntelemme, missä olimme käyneet – unessa vai valveilla? Melkein kaikki olivat tavanneet vanhan, hyvin vanhan naisen tämän saman lähteen reunalla. Hän oli ilmestynyt siihen äänettömästi pitkässä metsänvärisessä hameessaan, turpeelle ja pihkalle tuoksuvana, ryppyiset kasvot harmaiden hiusten alla hymyilevinä. Hän oli luvannut meille jokaiselle vastauksen ikiomaan elämänkysymykseen. Ja jokainen oli saanut sen vastuksen! Nainen oli häipynyt kuusien välistä yhtä äänettömästi kuin oli ilmestynytkin.

 

Kiitämme

 

Rakennamme metsikön reunaan yhdessä lahjan Äiti Maalle kaikesta siitä valtavasta rikkaudesta, jota hän jakaa meille. Kiitämme vedestä, maasta, tulesta ja ilmasta, kiitämme ravinnosta, joka kypsyy ja valmistuu korjattavaksi vuosi vuoden jälkeen. Kiitämme kaikesta, mitä olemme tänään saaneet ja ymmärtäneet. Kiitämme siitä voimasta ja varmuudesta, jonka tiedämme saattelevan meistä jokaista, kun kuljemme tätä uutta polkua elämässämme.

 

Palaamme Metsän Rajalle ja ennen vanhan petäjän yli astumista jätämme kourallisen ohranjyviä pihlajan juurelle lahjana pienille linnuille ja maan eläville.

 

Olemme kokeneet Pyhän läheisyyden, kukin omalla tavallamme, mutta yhtä arvokkaana ja eheyttävänä. Askelistamme noussut pöly värjäytyy ilta-auringon kellertävässä valossa kultaiseksi palloksi, joka hitaasti, hyvin hitaasti laskeutuu maahan ja sulkee maiseman hiljaisuuteen.

 

Hiljaisuuteen ja kiitokseen.

 

 

 

 

 

 

Yksi kommentti artikkeliin ”Metsänpeitossa

Jätä kommentti