Metsä mulle mielen antoi, polku suuren ymmärryksen

 

 

Mieli on tänään levoton ja surkea, miten selviän tästä? Joka puolella tuntuu  nousevan seinä eteen ja voimat ovat huvenneet niin kuin kevätsateen sulattama lumi. En kestä tätä elämää, en jaksa! Nyt en jaksa. Mielessä myllertää; tunteet ja järki ottavat mittaa toisistaan enkä osaa muuta kuin seurata niiden taistelua.

 
Lähden metsään. Astun polulle ja luotan siihen, että kohta helpottaa – niin se on käynyt aina ennekin. Annan jalkojeni viedä ja astelen kuin unessa. Hiljaa mielessäni pyydän, että löytäisin uuden näkökulman ja edes etäisyyttä tähän kipeään hetkeen.

 

 
Kuljen paikalle, josta näen kauas. Horisontti avautuu eteeni loputtomana enkä halua enää tietää, mitä on polunmutkan takana. Siihen istun matalalle kivelle ja päätän viipyä siinä kauan. Riittävän kauan.

 
Mereltä tuulee kevyesti ja suola tuoksuu. Alkukevään aurinko koskettelee poskiani ja kaulaani arasti ja pehmeästi, kuiva ruoho suhisee tuulessa. Silloin tulevat kyyneleet, suolaiset puhdistavat kyyneleet ja siinä hetkessä on helppo olla pieni ja voimaton.

 

 

 
Niin paljon pitäisi tässä maailmassa jaksaa ja osata ja tietää ja pystyä! Liian paljon.

 
Ja juuri silloin: maisema alkaa hoitaa minua ehjäksi. Annan katseeni levätä kiven rosoisessa pinnassa ja aivan itsestään mieleni jo rauhoittuu ja kyyneleet kuivuvat. Lepuutan silmiäni horisontissa ja vähä vähältä alan nähdä elämäni ja tilanteeni aivan uudessa valossa. Yläpuolellani keinuu pieni pilvi ja se laskeutuu mieleeni yhtä kevyesti kuin valkoinen höyhen leijailee syliini. Mistä? Sitä minun ei tarvitse tietää.

 
Riittää, että saan katsoa tätä polkua, tätä kiveä, tätä katajaa. Saan juoda taivaan tuulista sineä ja sen juoman mukana vuotaa sisimpääni rauha. Ahmin meren tuoksua ja hiekkaisen polun varmuutta siitä, että se on juuri oikea polku ja vie aivan oikeaan suuntaan. Minun polkuni ja minun elämäni suunta on löytynyt jälleen kerran!

 
Metsä ja polku ovat parantaneet minut. Pakottamatta, yrittämättä on mieli hiljentynyt ja rauhoittunut kuuntelemaan hiljaisuuden kieltä, ainoaa oikeaa mielenkieltä.

 
Kun iltahämärässä nousen ja jatkan matkaani, voin olla varma siitä, että osaan sen mikä minun on tarpeen osata, tiedän sen mikä on tarpeen tietää ja jaksan sen mikä on tarpeen jaksaa.

 

 

 

Jätä kommentti