Maailmanäiti itkee

 

Patsas Pietarissa lasten hautausmaalla, kuvaaja Milka Mustonen

 

 

Suru on meille kaikille yhteinen ja jokaisella meillä on täällä ikävä. Meidän aikamme vain ei oikein salli surun kohtaamista ja käsittelyä: se pitää ohittaa ja nopeasti, siitä pitää tehdä näkymätön ja työntää se pois.

 

Nainen, äiti, maailmanäiti antaa surun satuttaa

 

Lemminkäisen äiti ”itse itkulle apeutui”, kun tajusi poikansa joutuneen vaikeuksiin. Ja kun lopulta auringon avulla selvisi pojan joutuneen ”tuonne Tuonelan perille, Manalan alantehille”, äiti ”itse itkulle hyreytyi”. Niin kauniisti sanottu!

Äiti kantaa lapsensa elämää itsessään eikä milloinkaan voi täysin irrottautua siitä – vaikka joskus toivoisikin! Toisen ihmisen suru – ja varsinkin oman lapsen – herättää yhteyden omaan, sisäisen lapsen suruun. Suru kaikesta siitä, mitä tämä elämä meille jokaiselle tekee: se satuttaa, repii ja lyö myös maailmanäitiä.

Nyt Suuren paaston aikana olen usein siirtänyt itseni mielessäni päivään vähän yli kaksituhatta vuotta sitten. Paikalla oli monta Mariaa, äitejä,  ja kaikilla hirvittävä tuska. Kunnes kuolema armahti ja saapui.

Meidän naisten vahvuus on ja sen tulisi olla vielä selvemmin myös surun kohtaaminen ja heikomman puolustaminen. Naiset ovat aina lohduttaneet toisiaan, pitäneet huolta toisistaan, surreet toistenkin puolesta. Käyneet yhdessä haudoilla ja toistensa luona itkemässä ja suremassa.

 

”Nyt riittää!”

 

Naiset ovat myös toimineet silloin, kun on ollut toiminnan aika. Lemminkäisen äitikään ei jäänyt suruviestin tajuttuaan  ”nurkkihin nuhajamahan”, vaan ”kourin helmansa kokosi, käsivarsin vaattehensa” ja ”pian juoksi matkan pitkän, sekä juoksi jotta joutui”.

Lemminkäisen äidin vaatimus oli: ”Nyt riittää!” – niin kuin meidän kaikkien naisten vaatimus on ja tulisi olla silloin, kun vääryys on tapahtunut.

 

Itkuvirren hyrinää

 

Suru sattuu ja sen aiheuttama kipu on usein sietämätön. Kipu täytyy vain kohdata ja antaa sen satuttaa, kohdata se sisimpänsä herkimmällä ja arimmalla alueella. Sureva katselee maailmaa toisella tavalla: niin paljon on ympärillä tyhjää puhetta ja kuitenkin korva on kääntynyt kuulemaan sisäistä hiljaisuutta. Surun hiljaisuutta. Itkun hiljaisuutta, itkuvirren hyrinää.

 

Maailmanäidin itku, itkijänaisen itku

 

Se tulee itsestään, se rikkoo padot eikä kysy lupaa tulla. Itku. Maailmanäidin itku, itkijänaisen itku. Joskus se tulee lähellä kasvavan kuusikon hämärästä, joskus se leviää takkatulen lämmöstä, joskus se laskeutuu sateen mukana harteille – eikä lähde pois ennen kuin kyyneleet vuotavat ja rintaa puristaa sietämätön murhe. Siinä samassa hetkessä tajuan aina kuuluvani naisten pyhään heimoon, esiäitieni hiljaiseen ketjuun ja kuulen heidän nyyhkyttävän kanssani ja silittävän minua ryppyisillä vanhoilla käsillään. Itku helpottaa. Ja aika.

 

 

Yksi kommentti artikkeliin ”Maailmanäiti itkee

Jätä kommentti