Lapsuuskesien kirkas rauha

 

”Sinä olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille.”

 

 

Aikaisin aamulla hiivin hiljaa ulos ja lähden katsomaan puroa. Kävelen hiekkatietä kohti metsää – ja siinä se on! Yhtä kauniina ja vuolaana kuin aina ennenkin se antaa veden virrata ja ruohon taipua reunoillaan. Kun olin pieni, kiinnitimme veljieni kanssa vuolaimpaan kohtaan vesimyllyn ja seurasimme sen rattaan pyörimistä ylpeinä.

Lintujen laulu on hiljentynyt alkukesästä ja koivujen vihreys jo muuttunut tummemmaksi. On keskikesä.

Istun puronreunuskivelle ja olen hiljaa. Aivan hiljaa. Ja silloin alan kuulla: haavanlehdet suhisevat hennossa tuulenvireessä ja tiputtavat pisaroita lehdistään veteen äskeisen sateen jälkeen.

Katson, katson ja kohta alan nähdä. Kuuntelen, kuuntelen ja kohta alan kuulla: olen tullut Kaikkein Korkeimman salaiseen paikkaan. Vesi virtaa päivästä ja vuodesta toiseen yrittämättä, murehtimatta, niin kuin on aina ollut. Se kuorii mennessään pohjasta mutaa ja kuonaa ja vie sen mennessään – ties minne.

Kivellä istuessani kuorin pois kuonaa sydämestäni: huolta, kiirettä, turhuutta – ne ovat taas vallanneet sen aallonpituuden sisimmässäni, jolla voisin kuulla sisäisen ääneni. Mitään muuta ei tarvitse tehdä kuin olla hiljaa ja palata siihen Pyhään Rauhaan, joka on aina sisälläni odottamassa, että astuisin siihen sisälle.

Pikkutyttönä muistan leikkineeni ystäväni kanssa silmien-kiinnilaittamisen-leikkiä. Me laitoimme yhtäaikaa silmämme kiinni ja kun avasimme ne, uskoimme näkevämme kaiken toisin. Kerroimme toisillemme ihmeellisiä tarinoita näkemästämme.

Tässä puronreunuskivellä istuessani minulla on ympärilläni lapsuuden ihmemaa ja nautin kuin pieni lapsi mesiangervon tuoksusta, taipuisien saraheinien kauneudesta, puron hiljaisesta solinasta ja koivikon kosteasta viileydestä.

En tarvitse muita ihmeitä, tämä riittää minulle. Lapsuuskesien kirkas valo valaisee maiseman ja mieleeni laskeutuu hiljainen rauha.

 

 

 

Jätä kommentti