Jos voisin polttaa tämän surun

 

Jos voisin polttaa tämän surun,

tumman virran rantaan

valmistaisin rovion

oikeaoppisesti kerroksittain

kaikki risut ja oksat moitteettomasti järjestyksessä.

Keräisin tervaisia halkoja

liiterin nurkasta, niitä vuosia odottaneita

kokoaisin kuivia risuja

katoksen alta

poimisin käpristyneitä lehtiä

kun poutasää jatkuu ja taivas on kirkas.

Tarttuisin hellästi suruuni ja hyväilisin sitä pehmein sormin

puhelisin sille rauhoittavasti

sille ei kukaan koskaan puhunut.

Rovion päälle, rutikuivien lehtien päälle nostaisin suruni.

 

Ja illalla, kun ilma on leuto ja tuuli tyyntynyt

pukeutuisin kauniisti

letittäisin hiukseni

punaisin huuleni

alkaisin laulaa.

Se laulu tulisi minusta syvältä.

Sydämestä, jalkapohjista,

ja mullasta jalkojeni alta nousisi esiäitieni tumma laulu,

kun he liittyisivät ikuiseen surevien ketjuun.

Se olisi juhla, juhlien juhla, kun suru kohta alkaisi palaa!

 

Sitten raapaisisin tulitikun

hitaalla ranneliikkeellä kuin japanilaisilla teekutsuilla

sytyttäisin alimmat lehdet.

 

En minä sitä tulta odota, vaan savua!

Se savu kohoaisi harmaina kiehkuroina viivytellen

ja jokainen savukiehkura kuljettaisi

yhtä kipuani

yhtä haavaani

yhtä suruani.

 

Mutta ihmeellisin olisi sen savun tuoksu!

Se tuoksuisi mannaa ja hunajaa

ja peittäisi maan ja kaikki kyselisivät toisiltaan:

”Mikä on tämä ylimaallinen tuoksu,

joka vie surumme pois ja koskettaa sydäntämme lempeästi kuin Pyhä Äiti?”

 

Siinä me itkisimme yhdessä

ikuinen virta, suru ja minä

ja lohduttaisimme toisiamme.

Me lohduttaisimme toisiamme.

 

Kuva: Ritva Kunelius

Jätä kommentti